19.10.2023
Blogissaan Helenius nosti esille käsitteen digitaalinen kuilu, ja tämä sanapari resonoi minussa vahvasti. Ymmärsin seisovani tällaisen kuilun äärellä, jos en päivittäin, niin vähintään viikoittain.
Taitotalossa on useita koulutusryhmiä, joissa opiskelijoiden kielitaito on erittäin matala, ainakin koulutuksen alussa. Se ei välttämättä haittaa, jos on ollut vain vähän aikaa Suomessa ja kielitaito on kehittymässä. Toisin on, jos Suomessa on ollut pitkään ja kielitaito ikään kuin lukkiutuu matalalle tasolle – monesta eri syystä. Jos opiskelija ei ole oppinut kirjoittamaan ja lukemaan omalla äidinkielellään lapsuusaikana, jolloin oppiminen on helpointa, vaan ehkä vasta Suomessa, pulmat ovatkin sitten suurempia. Tällaisilla taidoilla pelkästään tietokoneen peruskäyttö on usein haastavaa.
Digitaalista kuilua ei aiheuta pelkästään puuttuvat taidot vaan myös yksinkertaisesti tietokoneiden, laitteiden puute. Moni meistä muistaa, että korona-aikana perheen ainoalla koneella opiskeli ensin lapset ja sen jälkeen yön sylissä vanhemmat. Luulen, että myös oikeanlaisten laitteiden hankkimisessa tarvittaisiin ohjausta. Markkinoiden hienoimmasta päästä oleva älypuhelin ei korvaa hyvin toimivaa tietokonetta.
Digitaalinen kuilu on syvä erilaisista lähtökohdista tulevien opiskelijoiden välillä. Erityisen suuri se voi olla kouluttajien ja opiskelijoiden välillä. On tärkeää, ettei kuilu kasva niin suureksi, ettemme enää näe toinen toisiamme sen eri reunoilta. Voisi olla hehkeämpää kirjoittaa blogia tekoälystä, mutta mielestäni on erityisen tärkeää nostaa esiin niiden opiskelijoiden asiaa, jotka eivät voi itse kirjoittaa. Vastuu oppimisesta on aina opiskelijalla itsellään, motivaatiota ei voi ulkoapäin antaa, mutta oppimismahdollisuuksien tasa-arvoa voimme työssämme edistää.
Digikuilun kaventamisessa tarvitsemme hyvää yhteistyötä niin suomen kielen, digitaitojen kuin ammatillisten kouluttajien kesken. Muutama viikko sitten en voinut kuin ihailla, kun lämmin ja rauhallinen kollegani opetti tietokoneen käytön perustaitoja opiskelijoilleni. Ajattelin, että vaikka ihan jokaisesta ei ehkä tule alansa ammattilaista, saavat he ainakin kansalaistaitoja mukaansa. Haluan hieman naivistikin uskoa, että tänä epävakaana aikana koulutuksella on myös mahdollisuus sivistää ihmisiä ja sitä kautta kuka tietää, istuttaa pienen pieni siemen kohti rauhaisempaa yhteiseloa.
Kirjoittaja, Heli Leino-Holmsten, toimii Taitotalossa kouluttajana sosiaali- ja terveysalalla.
